Lensin viime perjantaina Budapestin kautta Kosovon pääkaupunkiin Pristinaan. Ja nyt kun olen tirkistellyt tovin tämän kaupungin ja vähän myös muun maan eloa, koen melkein velvollisuudekseni oikaista pari sitkeää väärää luuloa:
1) Ei. Täällä ei ole enää sota. Ja 2) kyllä, täällä on ihan turvallista olla ja kulkea – myös pimeällä.
Jo ensimmäisenä päivänä opin nauramaan tälle kummalliselle maalle, mistä on ollut sittemmin paljon hyötyä. Ystäväni Annan kanssa minua kentältä hakeneen Mr. Ganin sanoin Kosovo (tai kuten paikalliset maataan kutsuvat, Kosova) “is crazy”. Ja hullu tämä todella on.
En tiedä toista maata, joka on aloittanut 700 miljoonaa euroa maksavan moottoritien rakentamisen ennen kuin kukaan on päättänyt, mihin kaupunkiin – tai edes mihin maahan – tie aikanaan päättyy. Mutta mitäpä sitä turhaan huomisesta ja pennosista murehtimaan. Lapiot esiin ja miehet kaivamaan!
Mielenkiintoisia tilanteita ja avartavia kiertoajeluita on aiheuttanut se, etteivät kosovolaiset juuri perusta tienviitoista tai katujen nimistä. Kun ennen tuloani kysyin Annalta kotikadun nimeä, hän vastasi, ettei hän tiedä sitä itsekään. Kadunnimen sijasta takseille on tapana kertoa, minkä ravintolan, hotellin tai suurlähetystön lähelle mersun tai Juventus-tarroin koristellun Opel Corsan kolhittu nokka kannattaa suunnata.
Kierrätysajatteluni olen joutunut laittamaan vastentahtoisesti lomalle, sillä ainoat näkemäni kierrätysastiat pönöttävät Suomen suurlähetystön pihalla. Kaupungissa lasit, pahvit ja teurasjätteet kipataan samaan kadunvarren peltivaunuun ja maaseudulla lampaat laiduntavat jäteröykkiöiden seassa.
Maajusseja ei näytä vaivaavan, millaisessa maaperässä kasvanutta ruohoa eläimet syövät ja millaista ruohoa syöneiden eläinten lihaa he syöttävät aikanaan omille lapsilleen. Olen myös melko vakuuttunut, että Suomesta tuomani musta kauppakassi oli ensimmäinen kangaskassi, jota ostoksemme pakannut nuori nainen piteli käsissään.
Ymmärsin nopeasti, miksei ekoajattelun alkeellisuus vie täällä sen enempää tavallisten pulliaisten kuin päättäjienkään yöunia. Maassa, jossa 40 prosenttia asukkaista on työttömiä, jossa sairaanhoitajan kuukausipalkka on 200 euroa ja jossa korruptio kukoistaa, pitää tapahtua paljon, ennen kuin väki jaksaa innostua vihreistä arvoista. Se, että Serbiaa tukevat Kiina ja Venäjä tunnustaisivat Kosovon itsenäisyyden ja että maalla olisi hallitus, johon kansalaiset luottavat edes piirun verran, voisi olla hyvä alku.
Maan ongelmat huomioon ottaen onkin aivan käsittämätöntä, miten lämpimiä ja ihania kosovolaiset ovat. Olen alkanut epäillä, että kaikki maailman ylimääräinen aika on annettu näille ihmisille. Ja mikä kilteintä, he ovat enemmän kuin valmiita jakamaan ajastaan mielin määrin jopa satunnaisen matkaajan kanssa.
Ei kännykän vilkuilua, ei hajamielisiä puolikkaita lauseita. Nämä ihmiset ovat siinä, missä heidän lihansa ja luunsakin ovat. He ovat paikalla mutta myös läsnä.
On ollut onni, että jätin lomani täydellisesti suunnittelematta. Sen ansiosta olen ehtinyt istua ja kuunnella kaikkia, jotka ovat halunneet kertoa paloja omasta tarinastaan. Ja kerrottavaa kosovolaisilla riittää. Kun olen avannut suuni sijasta korvani, on selvinnyt, ettei aurinkolasikauppias ole vain aurinkolasikauppias, vaan nuori historiaa opiskellut albaanimies, joka Nato-pommitusten aikana 11 vuotta sitten joutui ylittämään autioita katuja sydän tuhatta ja sataa hakaten saadakseen sorretulle perheelleen leipää.
Paitsi että tämä viikko on ollut erinomainen makumatka (paria valmiskreemikakkua lukuun ottamatta en ole syönyt kerta kaikkiaan mitään, mikä ei olisi vienyt kieltäni mennessään), loma on ollut myös todellinen oppimatka. Kun lähden tänään kotiin, vien täältä mukanani jotakin, joka ei asetu vielä sanoiksi. Enemmän kuin sanoja se on tunne siitä, että jokin on muuttunut taas vähän. Ei Kosovossa, mutta minussa.
P.S. Lisään tänne kuvia heti kun vain ehdin. Paikallinen nettiyhteys näyttää olevan siihen puuhaan liian hidas.
